|
Kirjoittaja Jani Rantonen: aviomies, kolmen lapsen isä, liikenneopettaja ja seurakunta-aktiivi.
Tässä on yksi seurakuntatyön periaate jonka iso osa meistä vastuunkantajista allekirjoittaa: Haluamme tunnustaa tasapuolisesti eri armoitukset ja Jumalan antamat lahjat. Osa julistaa, osa avustaa ja osa julistaa ja avustaa. Avustuksella tarkoitan kaikkea mahdollista mikä tukee evankeliumin julistusta ja seurakunnan olemassaoloa. Tämä periaate tunnistaa armoituksia ja lahjoja on usein meidän vahvuutemme ainakin niissä kristillisissä yhteisöissä, joissa itse olen ollut mukana. Me puhumme paljon lahjoista ja niiden käytäntöön panemisesta ja usein melkein kaikkea pääsee seurakunnassa tekemään. Haasteena näkisin armoituksien ja lahjojen käytön jatkuvuuden. Joidenkin palveleminen loppuu kuin kanan lento ja joidenkin hiipuu kuin hiillos ilman halkoja. Ongelmia voi olla esim.
Eräässä seurakunnassa nuori koki innoituksen ja kirjoitti aavistuksen kärkevän kirjoituksen. Hän lähetti sen toimituksen vastaavalle, joka tykkäsi kirjoituksesta ja lähetti sen eteenpäin pastorille. Aikaa kului eikä mitään kuulunut. Nuori alkoi selvittää mistä oli kysymys. Syy miksi kirjoitusta ei julkaistu oli, että kirjoituksessa mainittiin mm. erään talousvaikeuksiin joutuneen pastorin nimi. Nuori kysyi pastorilta, että miksi tämä ei ollut sanonut asiasta, sillä se kohtahan olisi voitu poistaa kirjoituksesta. Lisäksi tapauksesta oli aikaa vaikka kuinka kauan ja kyseinen pastori oli tehnyt asiasta parannuksen. Osalle "kypsistä" seurakuntalaisista olisi ollut liikaa mainita tuon pastorin nimi. No nuoren aktiivisuus palkittiin ja kirjoitus hieman muokattuna julkaistiin. Liian usein ihmisiä jätetään sivuun aika pienten asioiden takia. Liian usein jäämme itse sivuun pienten asioiden tähden. Olet tärkeä, sinua tarvitaan! - Jani
Minua hiljattain innoitti aivan valtavasti erään johtajan puhe periaatteista joilla he olivat 30v rakentaneet toimivaa yhteisöä. Tämän yhteisön toimintaa seuranneena voin todeta, että he ovat kyenneet luomaan ilmapiiriin jotain :
"...Aloittaessani työt eräällä alalla, törmäsin usein kummallisiin erilaisiin sääntöihin. Ei saanut ottaa puheeksi sitä tai tätä ja oli kaikenlaisia pakkoja. Silloin ajattelin, että saisinpa perustaa yhteisön jossa olisi oikeasti hyvä olla. Minulle avautui uusi työ ja niinpä aloin pyydystää ihmisiä tuohon yhteisöön. Tavoitteena oli muodostaa mahdollisimman erilainen työyhteisö. Eri-ikäisiä, eri koulutuksen saaneita, eri temperamentteja ja sellaisia ihmisiä jotka ihan aidosti haluaa perustaa ja rakentaa jotain uutta. Saimme porukan kasaan ja aloitimme miettimällä mitä me haluamme, että täällä on ja mitä emme halua tänne. Siitä syntyi periaatteet - kohderyhmällämme on hyvä olla - vanhemmat luottaa - työntekijät viihtyy ja voi hyvin. Näille periaatteille sitten aloimme rakentaa. Mulla on ollut helppo johtaa, kun me onnistuttiin saamaan niin hienot työntekijät. Kaikki me puhallamme yhteen hiileen. Ei tämä kuitenkaan mikään lintukoto ole ollut. Meillä on ollut periaatteena, että kun syntyy ristiriitoja me, selvitämme ne KUNNOLLA. Olemme tehneet yhteisiä matkoja. Työyhteisö voi hyvin, kun sillä on muutakin jaettavaa, kuin työ. Olemme käyneet ottamassa oppia muualtakin ja meillä on paljon opiskelijoita joukossamme. 30 vuotta sitten jo sanoin, että on yksi lause mitä en halua koskaan kuulla: "näin meillä on aina tehty". Se ei ole perusta eikä peruste yhtään mihinkään vaan KOKOAJAN perusteet pitää löytyä keskinäisestä dialogista, tarpeista ja uusimmista tutkimustuloksista. Se mikä on mielestäni kaikkein tärkeintä ihmiselle, että häntä rakastetaan. Tässä yhteisössä me osoitamme toisillemme, että olemme rakastettuja ja hyväksyttyjä erilaisina. Käyttäytymiseen puututaan, kun se alkaa vahingoittaa ympärillä olevia..." Tämän yhteisön tarina innoittaa minua ja löydän siitä paljon yhtymäkohtia joita voimme soveltaa omaan yhteisöömme.
Opettaja katsoo pää hassussa asennossa alaspäin halveksuen "oletko sinä se uusi poika? Kutsut minua ROUVA adamsoniksi; onko selvä?" Kyllä vastaan. Tuleppas kirjoittamaan nimesi taululle Rouva Adamson käskee. Piirsin taululle tikku-ukon, jotkut nauroivat taustalla. Kirjoita uudestaan opettaja pyysi. Taas piirsin tikku-ukon, oman koiran ja jotain muutakin. En osannut kirjoittaa. Opettaja reagoi "tässä näette surkimuksen, teistä ei saa tulla tällaisia. Surkimus on yhtä kuin Willard". Opettaja tuhosi koulutustieni, hän tuhosi minut. Aloin vetäytyä omiin oloihini ja aloin muotoilla hammastikkujen päihin naisten kasvoja. Tarinan ensimmäisestä lauseesta lähtien puskee läpi opettajan asenne eli suhtautumistapa. Asenne uutta kohtaan jo ennenkuin opettaja oli tutustunut henkilöön tai asiaan. Opettajalla oli tapa suhtautua jo valmiiksi, se oli korostavan hierarkinen ja alentava. Opettaja pyysi oppilasta kirjoittamaan nimensä. Se meni hänen mielestään väärin, väärin, väärin ja useamman kerran vielä lisää VÄÄRIN. Sitten opettaja sortuu siihen mihin moni meistäkin, kun asiat ei suju tottumallamme tavalla, nimittäin turvautuu sanojen negatiiviseen voimaan. Opettaja viiltää sanoillaan ja julkisesti. Hän leimaa Willardin alimpaan luokkaan mihin leimata voi "TEISTÄ ei saa tulla tällaisia SURKIMUKSIA". Opettaja antaa asenteensa muuttua sanoiksi ja sanojensa muuttua teoiksi. Hänen tekonsa on julkisesti asettua toista vastaan ja aiheuttaa nöyryytys. Asenne on saanut opettajan kadottamaan koko tehtävänsä ytimen. Opettajan tehtävän ydin on opettaa ja oppimisen pahin vihollinen on uskomus ettet voi oppia tai ettei sinusta ole mihinkään. Jos kadotamme opettamisen ja oppimisen ytimen yhteisössä, olemme ongelmissa. Kevyempänä esimerkkinä; miten yleistä onkaan työpaikoilla liian lyhyt ja ohut perehdyttäminen työhön? Muistatko minkä tehtävän saimme Jeesuksen viimeisimpänä kehoituksena? Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni. -Miten? Opettamalla heitä. -Missä? Seurakunnassa. -Meillä ei oikeen oo ketä opetuslapseuttaa? -Höpö, höpö, olemmeko koskaan ajatelleet, että seurakunnat on täynnä ihmisiä jotka haluaisivat palvella ja kasvaa palvelemisessa - sekin on opetuslapseuttamista. Opettaminen ja opetuslapseuttaminen vaatii asennetta. Asenne vaatii rakkautta, ilman rakkautta ei ole asenteesta hyötyä, koska ennemmin tai myöhemmin se kohdistuu toisiin kylmyytenä ja kovuutena. Siitä asenteesta meidät tunnetaan, että me rakastamme toisiamme? Rakkaus vaatii asennetta, sitoutumista, sydämellistä armahtavaisuutta. Kristillisenä yhteisönä ja seurakuntana emme voi menettää tällaista suhtautumista toisiimme. Negatiivinen asenne on vaarallinen voima vaikka suurin osa meistä ei suhtaudu toisiin tai asioihin niin voimakkaasti, kuin tarinan rouva Adamson. Rakastava asenne, sitoutunut asenne ja sydämellinen asenne ovat asioita joita työkaverisi, pomosi ja asiakkaasi arvostavat ehkä eniten. Ehkä vapahtajastamme huokui jotain tällaista? Saatamme huomata asenteessamme korjaamisen varaa ja joskus muuttuminen voi tuntua loputtoman vaikealta. Minun ja sinun tarina voi päättyä hyvin, jos ymmärrämme puutteinemme katsoa vapahtajamme asennetta meihin, sä riität. Alun tarina myös päättyy onnellisesti ja pojasta kasvaa maailmankuulu mikrokuvien veistäjä Willard Wigan. - Jani Rantonen |
BloginKirjoittaja on aviomies, kolmen lapsen isä, autokouluopettaja ja seurakuntamme aktiivi. Arkisto
May 2018
Kategoria |
RSS Feed